maanantai 23. toukokuuta 2016

Pimeydestä valoon

Moni asia omassa elämässäni on muuttunut. Viime syksynä aloittaessani sosionomin opinnot en edes tajunnut mihin olin ryhtymässä. En ymmärtänyt sitä, kuinka ison matkan itseeni tulen opintojen myötä tekemään. Vasta ensimmäinen vuosi on takana ja olen joutunut repimään vanhoja haavoja auki enemmän, kuin olisin ikinä uskonut. Selvisin kaikista niistä asioista, jotka nostivat jokaisen muiston pintaan; Elinasta - ja kaikesta muusta. Koulu on minulle yhä paikka, jossa en paljoa puhu menneisyyden varjojen vuoksi, mutta en tarvinnut sanoja. Menin eteenpäin sanomatta sanaakaan.

Yritän opetella ottamaan kaiken irti niistä asioista, joita ympärilläni tapahtuu. Miettimään vähemmän niitä, mihin en voi vaikuttaa. Punnitsemaan asioita ja laittamaan niitä tärkeysjärjestykseen. Ottamaan huomioon sen, mikä on minulle itselleni parhaaksi ja mistä nautin.

Koulu havahdutti minut siihen, etten vieläkään pysty puhumaan Elinan kuolemasta, taakakseni saamistani oireista tai muusta niihin liittyvästä. Ne asiat murtavat minut edelleen, koska olen ollut niin kauan hiljaa. Haluaisin osata puhua niistä, mutta en ole koskaan opetellut. Toisaalta, miksi pitäisi osata? Pärjään asian kanssa, olen oppinut elämään sen kanssa.

Tänään on Elinan syntymäpäivä, 25 vuotta tulisi mittariin. Koko kevään asiat ovat pyörineet päässä enemmän ja enemmän. Elina on tullut uniin ja olen alkanut taas reagoimaan ihmisiin, joissa näen jotain samaa.  Yhä enemmän ajatuksissa on "jos Elina olisi täällä". Ikävä on alkanut nostaa päätään. Kaikki muistot ja monet tunteet ovat nousseet pinnalle, mutta ne ovat hallinnassa. En vieläkään hyväksy, enkä ymmärrä, mutta olen oppinut jo jotenkin elämään.

Koen, että mulla menee jo ihan hyvin. Välillä voin sanoa olevani onnellinen, vaikka kannan mukanani kipeitä muistoja. Elina kulkee mukanani, mutta ei painolastina harteillani, vaan ystävänä rinnallani. Olen vihdoin temponut itseni vapaaksi häkistäni. Jätin kuitenkin oven auki, jotta voin palata takaisin turvaan, jos tarvitsee.

Lopultakin olen uskaltanut lähteä katsomaan tulevaan. Elina ei koskaan olisi halunnut meidän lopettavan elämistä. Päin vastoin. Olen viimein oppinut elämään ja jatkamaan eteenpäin. Toisinaan vauhti havahduttaa ja on otettava muutama askel taaksepäin, joskus taas tuntuu, että seistään paikoillaan. Välillä on kuitenkin hyvä pysähtyä. Katsoa menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaan. Nähdä se kaikki kehitys. Nähdä kuinka vedenjakajan tämä puoli alkaa hiljalleen muuttua mustasta värikkääksi. Se alkaa puhkeamaan kukkaan. Ihan kuten Elinakin olisi varmasti halunnut.

Kaipaan kaikkea Elinassa. Voin yhä kuulla naurun korvissani. Tuntea, kun Elina ottaa kädestä kiinni ja sanoo naurua äänessään "nyt ylös sieltä". Olisin niin mielelläni ottanut niiden miljoonien muistojen joukkoon vielä paljon enemmän muistoja. Mutta lupia lähtemiseen ei kysellä keneltäkään. Kun aika tulee täyteen, on aika mennä.

Hyvää syntymäpäivää rakas isosiskoni sinne jonnekin ♥
Parempaa isosiskoa en olisi koskaan voinut saada.

Halki katujen
pimeiden, hiljaisten
mä kuljin vihdoin valoa päin

perjantai 20. marraskuuta 2015

Se kaikki sattuu

Istun tuijottamassa tyhjää ruutua. Mietin miten saan sen kaiken taas puettua sanoiksi, kokonaisiksi lauseiksi. Pää on niin täynnä kaikkea, mutta on niin vaikeaa saada ajatuksia ulos. En osaa vieläkään pukea tunteita sanoiksi.

Oon taas istunut illan miettien millä perusteella täältä lähdetään. Minkä takia joku viedään niin aikaisin, kun taas toinen saa elää pitkän elämän? Miksi elämää täynnä oleva ihminen viedään, kun täällä on liuta niitä, jotka eivät tahdo elää? Miksi toisen kuolema on niin selkeä, kun taas toisen kuolemaan jää niin paljon avoimia kysymyksiä? Kenen tehtävä on määrittää kuka kuolee luonnollisesti vanhana ja kuka taas nuorena?

Luin Kun rakkaus pelottaa -blogitekstin. Pystyin samaistumaan siihen. En pelkästään siksi, että on satutettu. Pelkään vain niin paljon menettämistä. Ehkä eniten sitä, että jos tunnen olevani onnellinen, niin kuolema koputtaa ovelle ja vie jonkun rakkaan. Jos joku nousee liian tärkeäksi, se otetaan pois. Kun kukaan ei pääse niin lähelle, ei tarvitse pelätä kovin paljoa.

Viime aikoina kertaan aina vaan enemmän ja enemmän tätä kaikkea. Mietin mitä tapahtui silloin neljä vuotta sitten. Oliko se onnettomuus, satuttiko joku mun siskoa... En voi lakata miettimästä millaista meidän elämä olisi nyt, jos tätä ei olisi tapahtunut. En istuisi tässä itkemässä ja yrittämässä saada kirjoittamalla oloa paremmaksi. Mulla olisi edelleen kartturi. Se, joka auttaa pois suosta. Se, johon luotan niin paljon, ettei mun tarvitse koskaan miettiä voinko kysyä, puhua tai olla vaan hiljaa.

Reilu neljä vuotta sitten mulla oli kaikki mitä olisin voinut toivoa. Perhe ja koirat, ystävät, kaikki mallillaan. Yhdessä hetkessä se kaikki romutettiin. Yritän löytää sen kaiken mitä mulla vielä on. Silti en pysty unohtamaan sitä, mikä multa vietiin. Välillä tulee tunne miten mä selviän tästä. Tiedän selviäväni, siitä huolimatta tulee niitä hetkiä, kun tuntuu ettei enää jaksa. Vielä tänäänkin. Yksi tärkeä syy siihen, että tiedän nousevani on Elina. Toisinaan mieleen nousee muisto siitä, kuinka vahva sisko mulla oli. Muistutus siitä, ettei Elina ois ikinä antanut mun pudota, eikä varsinkaan jäädä siihen makaamaan. Mun olis vaan ollut pakko nousta ja yrittää uudelleen kunnes onnistun. Oon päättänyt jonakin päivänä olla siinä pisteessä, että voin sanoa olevani onnellinen pelkäämättä.

"Muistot seuraa vierellä ja muistuttaa
ettei mun pidä koskaan luovuttaa"

torstai 12. marraskuuta 2015

Neljäs vuosi alkaa

Tähtien loiste on poissa
on aivan hämärää
Kaukana siintävä valo
pilvien taakse jää
Sinua ystävä etsin
mutta en tavoita
Oletko valveilla vielä
ikävän takana?

Neljä vuotta sitten mun maailma romutettiin ja jalkojen alta lähti pohja. Hitaasti oon rakentanut itselleni uusia polkuja, pohjaa elämälle. Yrittänyt opetella etsimään tästä asioita, joiden vuoksi olen vahvempi kuin moni muu. Olen jopa onnistunut.

En vielä tänäänkään tahdo muistella Elinan kuolemaa, Elinaa voisin kuitenkin muistella loputtomiin. En vielä tänäänkään hyväksy nuoren ihmisen kuolemaa tai ymmärrä syytä siihen. En usko, että tulen koskaan täysin hyväksymään tai ymmärtämään, mutta olen oppinut jotenkin elämään. Toivon, että voin jonakin päivänä sanoa olevani onnellinen - ilman, että sitä seuraa järkyttävä ahdistus. Nyt pystyn jo sanomaan, että olen jossain määrin onnellinen, vaikka elämästäni puuttuu iso palanen.

Tällä matkalla olen monesti kaatunut. Välillä vähän pehmeämmin, välillä ryminällä. Tärkeintä itselleni on kuitenkin se, että olen joka kerta noussut ylös ja jatkanut eteenpäin, Yksin en tätä matkaa ole kulkenut, onneksi. Vaikka huomaan tänäänkin tuntevani oloni melko yksinäiseksi, en silti ole koskaan yksin. Niinä harvoina hetkinä, kun tarvitsen ihmisiä, on aina joku paikalla ja tiedän, että mulla on ympärilläni liuta niitä, jotka nostaa päätään hädän hetkellä, vaikka muuten voidaan olla kuukausi ja toinenkin näkemättä ja kuulematta. Lisäksi mulla on maailman paras terapeutti.

Facebook muistuttaa joka päivä edeltävien vuosien muistoista. Viime päivinä on parin vuoden takaa noussut liuta sairauskertomuksia. Suru vei multa terveyden, mutta jotain on tapahtunut, koska oireet ei enää ole arkipäivää. Ne on harvakseltaan ilmeneviä ja katoaa yön aikana. Nyt pitäisi koputtaa puuta... Voiton riemu tuli siinä vaiheessa, kun aloitin sosionominopinnot syksyllä, eikä siitä aiheutunut juuri mitään oireita. Jännitin valtavasti, stressasin - ja stressaan yhä, silti oireet on ollut kokoajan hallinnassa. Yksi syy on varmasti se, että mä päädyin sellaiseen ryhmään, jota en uskonut edes olevan olemassa.

Mulla tulee hataria muistikuvia viime vuosilta. Muistan, kun jossain vaiheessa sain Elinan ystävältä levyn, jolla oli video Elinasta ja eräästä hevosesta. Se, kun kuuli Elinan äänen sai aikaan järkyttävän itkukohtauksen. Nyt mua harmittaa valtavasti, etten tehnyt kopiota siitä levystä - neljän vuoden jälkeen musta tuntuu, että haluaisin katsoa sen videon uudelleen ja kuulla Elinan äänen.

Vielä tähän päivään mennessä en ole ollut valmis avaamaan toista kertaa adresseja, kortteja tai kuvakirjaa, enkä katsomaan siunaustilaisuuden kuvia. Vaikka en ole vieläkään siinä pisteessä, mulla on viimein usko elämään ja siihen, että mä pärjään. Hiljaa mielessäni pystyn jo suunnittelemaan elämääni eteenpäin, miettimään sitä päivää kun valmistun sosionomiksi. Miettimään sitä millainen työ mua kiinnostaa. Miettimään, miten mun koiraharrastus tulee etenemään. Ääneen en ole valmis kertomaan paljoa elämästäni. Koulussa ne tehtävät on tuskaa, joissa pitää kertoa jotain itsestään tai tulevaisuudestaan, mutta itsekseni uskallan jo haaveilla ja suunnitella hiukan tulevaa. Kuitenkin jatkuvasti on alitajuisesti vähän varpaillaan.

Olen oppinut olemaan välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä. Luopunut jossain määrin siitä ajatuksesta, että mun on pakko pärjätä. Ymmärtänyt, että pärjään, vaikka en aina yrittäisi niin paljon, ihmiset puhuu, vaikka tekisin mitä ja miettimällä muiden mielipiteitä en pysty elämään omaa elämääni kuten haluan. Menetys teki musta vahvemman ihmisen. Olisin vaan maksanut siitä mielelläni pienemmän hinnan.

Vaikka mä väitän kaikille, etten ikinä itke, niin todellisuudessa niinä harvoina hetkinä, kun ne kyyneleet tulee mä istun jossain huoneen nurkassa, makaan sängyssä tai olen vessassa evakossa poissa katseilta. En ole niin vahva mitä yritän olla, mutta jossain vaiheessa ehkä opin senkin, ettei aina ole pakko olla enempää kuin on. Kun yrittää pitää ikävän poissa mielestä pärjää hyvin, mutta välillä suru tulee yhä edelleen hyökyaaltona, kuten tätä kirjoittaessa.

Todellisuudelta voi ummistaa silmänsä.
Muistoilta ei.

































Kauan tätä blogia kaivattiin takaisin julkisuuteen. Yli vuoden se taisi olla piilossa, tai ainakin sen verran on viimeisestä tekstistä. Tekstejä tuskin tulee enää juurikaan, mutta antaa tämän olla julkisena, koska tiedän siitä olleen monelle apua.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Jos tulevaisuuteen ei tieni viekkään

"Voit olla yksin, et oo ainoo
Et pois saa heittää toivoo
Jutut hautomalla kasvaa
Nouse ylös, yritä jaksaa"


Siinä vaiheessa, kun aletaan puhua tulevaisuudesta mä yleensä haihdun paikalta vähin äänin tai vastaan jokaiseen kysymykseen "emmä tiedä". Yhtä aikaa inhoan ajatusta tulevaisuudesta ja toisaalta taas haluan pois täältä. Sehän on jollain tasolla tulevaisuuden suunnittelua, kai... Silti en tykkää puhua tulevaisuudesta. Haluaisin olla yhä se sama ala-astetta käyvä ärsyttävä pikkusisko, jolle kaikki tuodaan valmiina eteen, eikä tarvitse ottaa vastuuta mistään. Ainut tehtävä on ärsyttää isosiskoa, viikon kohokohta on agilitytreenit ja päivittäin oli pakko päästä tallille. Tai se onnellinen 15-16 vuotias tuore koiranomistaja, jonka tähtäimenä oli hioa uusi timantti agilityradoille isosiskon ohjeiden mukaan.


En edes muista miltä tuntuu olla onnellinen. En edes tiedä mitä se tarkoittaa. Kun kokoajan tuntii, että seinät kaatuu niskaan ja miettii miten kaiken tämän saisi loppumaan. Millaista olisi, jos ei ahdistaisi? Jos ilo ei toisi mukanaan tuskaa, eikä hymy satuttaisi? Ei paljoa lohduta tietämättömien sanoessa, että se helpottaa ajan kanssa, kun saman kokeneet pitemmällä olevat sanovat vielä 14 vuoden jälkeen, ettei tuska koskaan häviä "sen kanssa on vain opittava elämään".


En tiedä mitä uskallan enää tulevaisuudelta toivoa, kun tuntuu, että kaikki mistä uskallan haaveilla menee pieleen. Tiedän mitä haluan tehdä työkseni, mutta tiedän myös sen, että se on sula mahdottomuus. Tiedän, että haluan pois Luvialta, mutten sitä minne. Ja onko mulla ikinä rohkeutta hakea mihinkään kouluun tai muuttaa mihinkään, kun pelkästä kaupassa käymisestä on alkanut tulenaan vaikeaa - taas. Olin yli vuoden kahvion kassalla yksin, enkä panikoinut siinä kun joskus. Nyt oli ensimmäistä kertaa työssäoppimispaikassa kassalla ja paikat hakkasi ja tärisi, ahdisti. Ei tällaisesta voi tulla mitään mikä työskentelee ihmisten parissa. Silti haluan terapeutiksi.


Kun on ensimmäisen kerran luottamus petetty, sitä oppii varomaan. Jos kuudessa vuodessa hoitosuhde, tai mikä onkaan, alkaa seitsemän kertaa, ei voi kovin luottavaisin mielin olla. Sosiaalitantta pettää luottamuksen, psykiatrien sairaanhoitaja jättää tyhjän päälle yllättäen, kuraattori toistaa saman, lääkäri ilmoittaa käynnillä sen jäävän viimeiseksi, nupolta tulee ensimmäiseltä puhelu, että hän lähtee, toisen kanssa ei mene mikään yksiin ja nyt kolmannen kohdalla alitajunnassa pelkään kokoajan koska tämä loppuu.


On ehkä hullua haluta alalle, mistä itse joutuu yrittämään saada apua, mutta samalla olen ensimmäisen kerran 12 vuotiaana nähnyt millainen en halua olla. Jonakin päivänä toivon, että voin käyttää hyödykseni kaikkea sitä paskaa, jonka olen saanut omaan niskaan. Olisin mä kyllä varmaan vähemmälläkin tästä alasta voinut kiinnostua ja hyödyntää omia kokemuksiani, ei olisi tarvinnut viedä sitä suurinta kannustajaa.


Pelkään muutoksia. Ajatus muutosta jonnekin muualle pelottaa, mutta omalla tapaa houkuttaa. Silti pelkästään jo ajatus Poriin muutosta on pelottava, saati sitten muualle. Eihän mulla olisi missään muualla ketään. Täälläkin mulla on perheen lisäksi todellisuudessa vain yksi ihminen, joka ei kuulu niihin "olen ton kaveri kun tarvitsen jotain" -ihmisiin, mutta vieraassa paikassa ei olisi sitä yhtäkään.


en tiedä mitä haluan. Ammattiasia on selvä, vaikka en jaksa uskoa koskaan päätyväni alalle. Mitään muuta en tiedä. Kaikilla tuntuu olevan selvät sävelet sen suhteen, mitä haluavat: "mä muutan", "haluan lapsia", "haen opiskelemaan". Mulla on vain koira, eikä sekään varmaan ole enää onnellinen. Aika ei tahdo riittää.


Haluaisin juosta tulevaisuutta karkuun. En halua mitään uutta. Haluan pysyä samassa vanhassa.


***


Nään nykyään joka yö painajaisia. Herään aina siihen tuskaseen tunteeseen, enkä edes muista niitä. Ahdistavaa.


Tuntuu, että painajaiset on seurausta siitä, kun olen taas alkanut joka päivä kelaamaan Elinan kuolemaa uudelleen ja uudelleen. Se vain pyörii mielessä. Joka päivä.


"Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika


Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
Koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turha
Armoo viivyttää"


"Kun aika on
niin auringon
nään nousevan
ja kuulet mun
sua kutsuvan
Kun aika on
taas leikitään
Sinut jälleen nään"

torstai 17. heinäkuuta 2014

Älä ylpeile sillä, ettet ole koskaan kaatunut, vaan sillä, että olet aina noussut ylös

Kaksi ja puoli vuotta sitten olin varma, että kuolen. Olin vakuuttunut siitä, etten voi koskaan selvitä tästä. En voi koskaan nousta ylös sieltä kuopasta, en enää koskaan tee mitään, en enää halua olla täällä. Silti, minuutti kerrallaan elin. Suru satutti, tuska kirveli. Silti elin. En luovuttanut missään vaiheessa, pystyin hillitsemään itseni, vaikka teki mieli hakata kaikki ne idiootit, jotka levittivät perättömiä asioita ottamatta asioista selvää. Juorusivat. Kaikki varoivat kertomasta niitä minulle. Kerran se vain lipsahti kaverin suusta mitä kylällä puhutaan. Kerran siitä selitettiin bussissa, kunnes puhuja vaiennettiin sanomalla "tuo on sen sisko, ole hiljaa". Elin omassa kuplassani, jonne muilla ei ollut asiaa ja jonne en kuullut muiden puheita. Silti en unohda näitä sanoja, jotka loukkasivat. En unohda sitä tunnetta, kun teki mieli huutaa, että lopettakaa se paskan jauhaminen ja kysykää jos on kysyttävää, älkää puhuko asioita, joista ette tiedä, vaan ottakaa selville ne totuudet ennen kuin levittelette asioita. Lopulta tein sen minkä parhaiten osasin: kirjoitin. En koskaan osannut sanoa ihmisille ääneen sitä, jos oli sanottavaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle se oma juttuni, minkä osasin. Niinpä kirjoitin Suruista suurin -tekstin, jossa kerroin miten ne asiat todellisuudessa ovat. Samalla löysin väylän purkaa tunteitani.

Kun ei löydä kirjoittamisesta ja terapiasta huolimatta sitä väylää, millä saisi mielestään yli seitsemän vuoden lukot auki, se tuska purkautuu lopulta jotenkin muuten. Kukaan ei voi tuoda eteeni kirjaa, jossa lukee kuinka oppii käsittelemään asioita, puhumaan niistä ja päästämään irti. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestani, eikä kukaan pysty kertomaan miten sen voi tehdä. Yksinkertaisesti en osaa pukea tunteitani sanoiksi, en tiedä mitä tunnen. Voin vain arvuutella. On vaikeaa yrittää päästä terapiassa eteenpäin, kun ei tiedä mitä sanoa. En osaa kertoa miltä minusta tuntuu tai mistä jokin tunne johtuu. En odota terapeutilta ihmettä, odotan ihmettä itseltäni. Odotan, että tapahtuu jotain, millä saan tämän kaiken puhuttua ulos.

Kirjoittaminen jäi vähemmälle alkuvuodesta, kun vajosin pohjalle. Psyykkisesti olin paremmassa kunnossa paitsi omasta mielestäni, myös lääkärin, terapeutin ja perheeni mielestä. Kroppa oli se, joka petti ja potkaisi taas pohjan altani. Kaikki, jotka tietävät sairastumisestani, jos se nyt on oikea sana tätä kuvaamaan, kysyvät aina ensimmäisenä oireilenko yhä, mistä oireet johtuvat ja miten niistä pääsin eroon. Sukulaiset, kaverit, tutut, täysin tuntemattomat. Jos yrittäisin vihdoinkin pukea sanoiksi tämän myrskyn, jonka kävin läpi.

Ongelma alkoi elokuussa 2013. Olin koiran kanssa epävirallisissa kilpailuissa aiemmin sinä päivänä. Iltapäivällä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, alkoi silmäni räpsyä tahattomasti. Se ei ollut pientä räpsymistä, vaan jatkuvaa. Ne vain räpsyi, räpsyi ja räpsyi. Välillä rauhoittui, välillä taas räjähti käsiin. Kuin kohtauksia. Päivän mittaan oireet paheni. Ensin räpsyi silmät. Hetken päästä alkoi vasen suupieli nykiä. Kohta nyki koko pää vasemmalle päin. Hetken päästä olkapää yhtyi tähän. Puhe alkoi takellella ja sammaltaa. Alkoi iskeä paniikki. Äiti vei väkisin päivystykseen. Pävystys oli seuraava paikka, mistä ei jäänyt käteen mitään. Ei edes niitä silmätippoja. Lääkäri epäili, että oireet johtuu lääkityksen purusta. Annostusta lisättiin ja seuraavana päivänä terveyskeskukseen.

Kävinkin seuraavana päivänä Luvialla lääkärissä, jossa lääkäri kysyi minulta onko mulla silmätulehdus. Kas siinä viisas lääkäri, kun laittaa potilaan tekemään diagnoosia. Silmätulehdusta ei ollut, mutta lääkäri kuitenkin päätti että oli, kun vastasin etten tiedä. Kerran laitoin tippoja, sen jälkeen heitin ne roskikseen.

Pommitin nupon lääkäriä jatkuvasti puheluilla. Olin asian kanssa yksin. Lääkkeen purusta johtuu, joojoo, hidastetaan, lisätään uusi lääke rinnalle, tehdään sitä ja tätä.

7-8 viikon kärsimyksen jälkeen soitin taas nupolle. Kerroin ettei tämä lopu. En tiedä mitä teen. Käskivät tk:hon. Kukaan ei ole kuullut tälläisitä oireista. Kukaan ei tiedä mistä nämä johtuu. Pitkän taistelun jälkeen sain lähetteen neurologille.

"En saa vieläkään kunnolla puhuttua kohtausten aikana. Tulee pitkiä taukoja, änkytystä, sammallusta. Silmät räpsyy aamusta iltaan, obamoxilla saan sen hetkellisesti kuriin, mutta se tarkoittaa samaa kuin että mä simahdan. Nyt, kun epäillään, että jos nämä mun oireeni ei johdukaan lääkityksen purusta, niin on myös alettu pyörittelemään vaihtoehtoa siitä, josko tämä johtuukin siitä, etten saa puhuttua tunteistani. Samoihin aikoihin oireiden kanssa mulla loppui nuoin käynnit. Ei ollut enää ketään jolle pääsen. Tai sitten mua ei vaan haluttu päästää. Kokoajan kierreltiin ja kaarreltiin, mistään ei tullut mitään. Ehkä se johtui siitä. Mä en tahtonut taukoa, mutten halunnut sille samalle jolla kävin. Muita ei ollut. Tai ne ei vaan suostunut ottamaan mua. En tiedä. Ihan sama. Toisaalta se voi olla sitäkin, etten puhu asioistani. Kerään kaiken sisääni, en tahdo kertoa. En tahdo avata pienintäkään luukkua kenellekään. Jos luotan, minut petetään ja jätetään. Se on sama kaava joka kerta. Kukaan ei ole pystynyt, ei edes vuotta.

Huomenna on ensimmäinen terapia pitkään aikaan. Jännittää mennä sinne. Samalla se ahdistaa. Taika pääsee varmaan mukaan, lääkäriltä tuli siihen lupa, että mä saan tuoda koirani sinne, jos mun on helpompi olla. Kokeillaan. Taika on kuitenkin se mun ainut oikea terapeutti, joka ei ole mua jättänyt, eikä jätä." (syyskuu 2013)

Välillä oireita oli, välillä niitä ei ollut. Pystyin kilpailemaan ja elämään melko normaalisti. Kunnes... Syksyn mittaan oireet paheni. Ne oli jokapäiväisiä. Jouduin lopettamaan kilpailemisen, treenaamisen ja kouluttamisen. En voinut käydä lenkillä pimeällä, koska en pystynyt kävelemään silmien jatkuvan räpsymisen takia. Iltaa kohden oireet paheni ja ne vei voimia.

Neurologikäynti oli turha, olin ollut viikon vai peräti kaksi täysin oireeton. Sain sentään lähetteen EEG-tutkimukseen.

Myöhemmin mua juoksutettiin ympäriinsä eri lääkäreillä. Tai siis itse menin. Päivystyksessä istuin monta kertaa, mutta kertoo varmaan paljon saamastani kohtelusta, kun lääkäri lukee papereistani kaksi asiaa: siskon kuolema ja mielialalääkitys. Yksi lääkäri sanoi suoraan "vika on sinun päässäsi, mene diskoon ja hanki poikaystävä niin paranet". En tehnyt kumpaakaan. Juoksin lääkäriltä toiselle, päivystykseen, nupolle, terveyskeskukseen... Kukaan ei auttanut.

Lopulta alkoi tapahtua. Ensin minut sullottiin väkisin EEG:hen, koska oireet oli päällä. EEG:ssä ei ollut mitään poikkeavaa. Taas odotettiin ja oltiin tyhjän päällä. Lopulta marraskuussa nupon oma lääkärini näki minut ensimmäistä kertaa niin, että oireet olivat päällä. Se riitti. Odotin hetken aulassa, jonka jälkeen tuli käsky lähteä sairaalaan. Sairaalassa pääsin neurologiselle osastolle, hyvälle neurologille ja homma lähti rullaamaan. Magneettikuva, verikokeita, neurologisia testejä, likvor-näyte... Mutta missään ei ollut mitään. Olin jo lopettanut kaikki lääkitykset, eri alojen erikoislääkärit katsoivat ja pähkäilivät.

Tammi-helmikuun vaihteessa oireet loppuivat. Silloin vertaistukiporukastamme osa tuli meille ja tämän jälkeen en ole oireillut pahasti. Joskus änkytän, joskus silmät räpsyy tahtomatta, pää nykii, jotain. Loppujen lopuksi diagnoosi jäi avoimeksi. Lopulta, se idiootti venäläislääkäri oli oikassa. Vika oli minun päässäni. Ei lääkityksissä tai muussa. Oireilu pysäytti mut. Kun ihminen saa liikaa paskaa niskaan, eikä osaa käsitellä asioita, mieli tai keho tekee jotain. Toiset päätyvät psykiatriselle osastolle, toiset vetää itsensä hirteen, toiset jotain muuta. Pää ei yksinkertaisesti kestänyt ja tämä oli näköjään se mun tapa purkaa asioita.

Keväällä palasin koulunpenkkiin, kahdesti viikossa parin tunnin jakoissa, mutta palasin kuitenkin. Vuoden vaihteen tienoilla olisi tarkoitus saada paperit käteen. Sen jälkeen mietitään mitä sitten tehdään.

Nyt mulla on vihdoin terapeuttejakin se määrä mitä ennenkin: nupolla, kotona ja tallilla.
Marraskuussa 2012 vannoin, etten koskaan enää ratsasta. Reilu viikko sitten nousin jälleen hevosen selkään. Askel eteenpäin.


"Voittajat eivät ole ihmisiä
jotka selviytyvät kaikesta epäonnistumatta
vaan niitä
jotka eivät koskaan luovuta"

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Askel kohti tulevaa

Palasin tiistaina siihen pihaan, missä viimeisen kerran himpun verran yli puolitoista vuotta sitten hyvästelin elämäni tärkeimmän hevosen viimeisen kerran. Siitä pihasta yhteinen taipaleemme alkoi syksyllä 2011, siihen se myös päättyi talvella 2012. Elina saattoi meidät yhteen, auttoi alkuun. Elinan kuoleman jälkeen siitä hevosesta tuli tärkein hevonen, minkä kanssa olen koskaan työskennellyt. Terapeutti, joka piti kiinni elämässä. Ei tarvittu sanoja, kun kyyneleet valuivat. Ei tarvinnut selitellä. Ei tarvinnut vastata kysymykseen "voinko mä tehdä jotain?" tai hävetä itkuaan. Tintti käveli luo, laski pään syliin ja jäi siihen. Siinä oli syy jatkaa yhä rakkaan harrastuksen parissa, vaikka Elina vei mennessään palan siitä palosta, mikä mulla oli hevosia kohtaan. Tintin kuolema vei sen toisen - viimeisen - palasen.

Joka päivä on ollut mielessä ajatus siitä, jos vielä palaisi hevosten pariin. Olen mä pari kertaa sen jälkeen tallilla käynyt, mutta ei se ollut enää sama asia. Kyllä mä siitä nautin, mutta... Ei sitä voi selittää. Kaipuu hevosten pariin on ollut kokoajan, mutta kukaan ei ole tullut kotoa hakemaan - napannut kädestä kiinni ja vienyt tallille. Tuonut mun eteen hevosta ja sanonut, että siinä on. Niinpä, ei ole ollut hevosta. Ei ainakaan sellaista, joka olisi sytyttänyt sen kipinän. Ennen kuin nyt.

Yli puolitoista vuotta siihen meni, kunnes otin askeleen eteenpäin tämän asian tiimoilta. Ison askeleen. Harppauksen. Tiistaina päivitin facebookiin seuraavan päivityksen:
"Kyllä se vaan edelleen kirpasee ihan kunnolla, kun palaa siihen pihaan mistä yhteinen taival sen kaikkein rakkaimman kanssa alkoi ja missä viimeisen kerran sanoin yhdelle ylitse muiden hyvästi  Ei ole puolentoista vuoden takainen päivä unohtunut - silloin loppui toinen rakas harrastus: Elina vei siitä sen ensimmäisen palasen, Tintti vei vuotta myöhemmin viimeisen. Sinä samaisena päivänä vannoin, etten enää koskaan ratsasta. Ehkä kuukausi Tintin kuolemasta kiipesin kahtena peräkkäisenä päivänä hevosen selkään, sen jälkeen vielä kerran puolen vuoden päästä. Sen koommin mua ei ole pahemmin hevosten parissa enää nähty, korkeintaan kisoissa kamera kaulassa. Joka päivä mietin, jos vielä jonakin päivänä palaisin ratsastuksen pariin ja yhtä usein hautaan sen haaveen."

Ihminen, jonka tallilla olen käynyt 12-vuotiaasta asti - toisinaan hyvinkin säännöllisesti, päivittäin, viime aikoina en lainkaan, muistutti mua projektista, josta me oltiin puhuttu reilu viikko aiemmin. Hevonen. Asia jäi viimeksi vähän kesken, oli puhetta että ollaan yhteyksissä, mutta aika ei antanut myöden. Hän tönäisi minua eteenpäin: "mene laitumelle tutustumaan Hevoseen, et sä siinä mua tarvitse". Se riitti.

Keskiviikkoiltana, kun tulin kouluttamasta, otin kuulokkeet ja laitoin lenkkivaatteet päälleni. Oli aika suunnata laitumelle. Siinä kahden kilometrin matkalla kävin läpi tunnemyrskyn. Ahdistusta, intoa, pelkoa... Kaikkea sekaisin. Mitä lähemmäs tulin, sitä pahempi olo mulle tuli. Itku kurkussa mä kävelin aina vaan lähemmäs laidunta. Yritin keskittyä hengittämään rauhassa ja selittelemään itselleni, ettei tässä ole mitään hätää. Sehän on vaan hevonen, eikä nyt olla menossa tutulle tallille vaan vieraalle laitumelle. Ihan vain katsomaan.

Kun menin laitumelle ja aloin juttelemaan, pää nousi heti ruohikosta ja mua kohti lähti kävelemään satukirjoissa esiintyvä hevonen. Ai miten niin satukirjoissa? Kuvat puhukoot puolestaan tekstin lopussa.

Hevonen tutki mua tarkkaan ja minä sitä. Se hetki, kun pitkän tauon jälkeen sai taas kietoa kätensä hevosen kaulan ympärille ja painaa päänsä kaulaa vasten oli jotain niin uskomatonta - ei sitä voi selittää, se pitäisi kokea.

Mihin ikinä meninkin, hevonen tuli perässä. Syöminen lakkasi kiinnostamasta, ei ollut enää kuin me kaksi. Sillä hetkellä, kun hevonen tuli ja laski päänsä mun syliini ja jäi siihen, tiesin, että vihdoin on löytynyt hevonen, joka pystyy ehkä vielä paikkaamaan sen aukon mun elämässäni, valtaamaan sen paikan mun sydämessäni, mikä jäi tyhjäksi. Nyt mulla on pakopaikka - ja ennen kaikkea mulla on vihdoin taas se Ystävä, millainen multa vietiin puoltoista vuotta sitten. Ystävä, jollainen ihminen ei voi olla ja jonka vain harva ihminen voi ymmärtää.

The Blue Boss "Boss" ♥




Juhannus aiheutti stressiä. Kaverit on kaikki jossain, kuvittelin jo, että tulee surkein juhannus ikinä. Mutta tästä taitaakin tulla kaikkein paras. Ymmärsin illalla, että onhan mulla kaikki mitä mä tarvitsen juhannukseeni: en mä kaipaa ihmispaljoutta. Todellisuudessa mä kaipaan sitä, mitä mä olen viimeiset puolitoista vuotta kaivannut. Sitä, että voin juhannuksena kaikessa rauhassa istua laitumella ja painaa pääni hevosen otsaa vasten ja olla siinä. Ihan hiljaa. Ilman ketään muuta. Kahdestaan. Tänä vuonna mua ei haittaa yhtään, ettei ole lämmin - nyt mulla on ne, joita mä tarvitsen ihmisten lisäksi: koirat ja hevonen.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Vuodatusta

Elinan syntymäpäivänä tuntui tyhjältä. Ensimmäiset ja viimeiset kyyneleet vuodatin heti aamulla erään tutun tekstin takia. Sillon taas kirosin maailman vääryyttä - sitä, kuinka väärin on, että nimenomaan mun siskoni on kuollut ja muut saa sisaruksensa pitää. Ei kaikki, mutta monet. Silti meitä on paljon. Liikaa. En mä tätä kenellekään toivo, mutta en kyllä olisi itsellenikään halunnut.

Ihmisten ymmärrys on loppunut. Ei kahden ja puolenvuoden jälkeen voi enää olla ikävä. Ei voi enää kaivata. Mutta kun voi. Surulle ja ikävälle ei voi asettaa aikarajaa. Et voi sanoa, että mä suren nyt päivän ja lopetan sitten tai että suru on tervetullut tiettyyn kellonaikaan, sillä on tunti aikaa ja sen jälkeen pitää poistua. Lopulta sitä taas tulee silti siihen tulokseen, ettei tahdo tätä edes pahimmalle vihamiehelleen. Tätä kantaa mukanaan loppuelämänsä, eikä tästä pääse eroon. Suru ei katoa, ehkä muuttaa muotoaan, mutta mukana se kulkee hamaan loppuun asti.

Olen mä tällä taipaleella paljon oppinutkin, mutta paljon on vielä opittavaa. Varmaan olisi nämä opit mennyt vähemmälläkin perille. Pessimisti ei pety, niinhän sitä sanotaan, mutta en taida olla tarpeeksi pessimisti, koska niitä pettymyksiä tuppaa tulemaan aika tiuhaan. Jopa silloin, kun tietän ettei asiat oikeasti tule onnistumaan. Kai se on merkki siitä, etten ole vielä menettänyt toivoa lopullisesti. Jossain vaiheessa mä itsekin huomasin sen, kuinka negatiivinen olen kaikkea kohtaan. Mikään ei voi onnistua, ihan vaan siksi, että kyse on minusta. Kaikki menee vituralleen, tietenkin. Mutta ei ehkä menekään. Moni asia menee oikeasti perseelleen, muttei kaikki. Nyt, kun mä vihdoinkin tiedostan sen, että mun pitäis yrittää joskus olla hiukan positiivisempi, niin tästä on kai hyvä lähteä liikkeelle. Joku päivä osaan ehkä löytää joistain asioista jotain hyviäkin puolia niiden huonojen lisäksi.

Odotan edelleen Elinan palaavan. Ihminen, joka piti aina lupauksensa lupasi mulle palaavansa maanantaina. Mahtoiko olla ensimmäinen kerta, kun Elina petti mulle lupauksensa tai ainakaan ei korvannut sitä. Jotenkin on edelleen sula mahdottomuus uskoa, että ihan oikeasti se isosisko ei vaan palaa. Vaikka mä tiedän.. Tiedän mitä poliisit on sanonut, tiedän mitä ruumiinavausraportissa lukee, tiedän mitä olen Mellilässä nähnyt, tiedän mitä mulle on kerrottu. Silti mä odotan. En halua päästää irti.

Taika pitää huolen siitä, että käyn joskus haudalla. Viikko sitten kirjoitin tämän tekstin facebookiin, se puhukoot puolestani:
"Joka päivä me kävellään Taikan kanssa hautausmaan ohi vähintään kerran. Yhtenäkään päivänä en poikkea haudalle. Tää oli nyt toinen kerta, kun Taika päätti mun puolesta, että nyt pitäis käydä haudalla. Tarjolla oli varjoinen soratie, mutta Taika valitsi hautausmaan. Sinne se taas asteli, tiesi tarkalleen minne oli menossa. Istui ja alkoi katsomaan. Siinä me sitten tovi nyhjättiin kylki kyljessä ja katsottiin vuoroin hautakiveä ja vuoroin toisiamme."
Kävin mä sentään syntymäpäivänä haudalla viemässä kukkia ja kynttilän. Ihan yksin. Vapaaehtoisesti.


Istuin huoneessa. Multa kysyttiin mitä mä tunsin, kun olin kaverin kanssa liikkeellä joku päivä. Oliko mulla mukavaa, viihdyinkö mä, ahdistiko. Kyllä, kyllä ja ei. Kai. Viimeinen kysymys olinko mä onnellinen. Siinä vaiheessa en osannut ensin sanoa mitään, lopulta oli pakko kysyä, mitä onnellinen tarkoittaa. Enhän mä edes tiedä millainen on onnellinen ihminen tai miltä se tuntuu. Miten voisin vastata kysymykseen, jos en edes tiedä mitä onnellisuus on.
Päivä päivältä yritän opetella elämään, kuten tavalliset ihmiset. Jonakin päivänä ehkä vielä osaan. Tiedä vaikka joskus vielä voisin sanoa olevani onnellinen.